Kirjoitan tämän vuodatuksen erittäin suuren tunnekuohun vallassa. Saatan katua näitä sanoja myöhemmin, mutta aion silti kirjoittaa ne tänne teidän luettavaksenne. Voittepahan sitten haukkua minut vapaasti.

Minä olen tällä hetkellä hyvin eksyksissä. En tiedä mitä tekisin.

Eilissä iltana mieheni ei ottanut minua edes viereensä. (Ei ennenkuin olin itkenyt puoli tuntia ja pyytänyt sitä uudestaan) Hän sanoi "Minä haluan vain olla", kun pyysin läheisyyttä. Se repi sydämeni rikki. Muistatteko sen tunteen, kun ensirakkautenne antoi teille pakit? Minä muistan, ja minulla oli sellainen tunne eilen. Hän on vain kuulemma väsynyt ja tilapäisesti masentunut. Minä olen edelleen paska ja heikko, koska en osaa tukea häntä. Tai kyllä hän ainakin väittää että kaikki on pääkopan sisällä kunnossa, ettei ahdista. Näin hän sanoi kun ehdotin häntä menemään psykologille. Ei kuulemma tarvitse. Hän on VAAN väsynyt ja toimeton. Vittu mä olen kuullut ton lauseen niin monta kertaa. Vaatii liikaa voimia pitää minua lähellä tai silittää. Minun pitäisi vain pysyä poissa jaloista ja olla hiljaa. Ymmärtää. Tiedän olevani ihan helvetin huono ihminen kun en kykene tekemään niin. Ajattelen vain omaa napaani, läheisyydenkaipuutani ja yksinäisyyttäni. Olen tainnut sanoa tämän aikaisemminkin täällä, mutta sanon sen uudestaan. En ole ollut näin yksinäinen sitten ala-asteaikojen. Minulla ei ole täällä kavereita ja nyt mieskin on niin helvetin etäinen, että vaikka hän istuisi vieressä hän ei ole siinä. Sydäntäni raastaa niin viiltävä tuska. Itsetuhoiset ajatukset ovat tulleet mieleeni. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi satuttanut itseäni pahan olon takia. Olen aina hävennyt sitä, mutta joskus sisäinen kipu on niin suuri, että se on pakko kohdistaa johonkin muuhun. Fyysiseen kipuun.

Olen tällä hetkellä 260 kilometrin päässä kotoa. Mieheni bändillä on keikka. Lähdin tänne viime tipassa ja veimme koiran koirahoitolaan. Toivoin että piristyisin eilisestä ahdistuksesta, mutta ei. Oloni on pahempi. Pulssini oli perille tullessa 120. Lepopulssi. Minua ahdisti niin valtavasti ja olin aivan paniikkikohtauksen rajoilla. Olin kuunnellut koko automatkan rumpalin tarinoita ja tajusin että miten värittömältä elämäni tällä hetkellä tuntuu. Hän on niin aurinkoinen ja elämänmyönteinen ihminen, että olen hänelle kateellinen. Kunpa minäkin osaisin olla stressaamatta samalla tavalla asioista kuin hän. Automatkalla mietin kuinka paljosta olen luopunut, esimerkiksi unelmastani mennä kuvataidekouluun. Siis ammattikorkeaan. Jos nyt hakisin ja pääsisin, se tarkoittaisi sitä että joutuisimme elämään taas etäsuhteessa satojen kilometrien päässä toisistamme NELJÄ vuotta. Kestäisikö suhde? Sitten mietin että onko siinä enää mitään kestämistä? Tuntui kamalalta ajatella niin. Mutta oikeasti päässäni oli vuoristorata, joka kulki eri valintojen kiskoja. Erota ja lähteä opiskelemaan kuvataidetta ja katsoa mitä elämä toisi tullessaan vai antaa tälle suhteelle mahdollisuus ja yrittää pärjätä niillä korteilla mitkä mulle on annettu, niin kuvataiteessa, elämässä kuin parisuhteessa. 

Sitten mietin työtä. Talvesta asti olen hakenut töitä paikkakunnalta, jossa nyt asun. En ole saanut yhden yhtä haastattelukutsua. Vain hiljaisuutta tai "ei kiitos" sähköposteja. Aloin ajattelemaan, että uskallanko enää yrittää ja että mitä siitä mun työnteosta oikeasti tulisi kun olen taas alkanut vajoamaan masennukseen? Jaksaisinko, kykenisinkö? Pitäisikö mun ruveta niin sanotuksi yhteiskunnan riippakiveksi ja pärjätä tuilla eläen boheemia taiteilijaelämää? Tai nyt kun viimein pääsen psykiatrisen polin vastaanotolle, niin sanoa siellä että kaikki on vitusta ja elämä päin helvettiä. Ehkä mut siirrettäisi taas sairaslomalle ja loppujen lopuksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Kuulostan vastuuta pakoilevalta lehmältä. Tuntuu ihan kamalalta kirjoittaa tällaista paskaa ylös. Varsinkin julkisesti. 

Istun baarissa ja juon kaljaa. Katselen noita kaikkia ihmisiä ja mietin heidän elämäänsä. Iloja ja suruja. Yritin olla iloinen ja näyttää hymynaamaa, mutta kaikki mieheni bändin jäsenet tajusivat ettei kaikki ole ok. "Naama on kuin norsun vitulla" rumpali sanoi, ja niin varmasti olikin. Ne lähtivät jakamaan flaijereita, pyysivät mukaan. En halunnut lähteä. Mieheni kysyi että onko mulla rahaa ottaa baarissa muutama olut. Sanoin että tarjoanpahan jollekin vaikka persettäni. Olen hirveä lutka. Minä en tajua miten kehtasin sanoa noin, varsinkin mieheni bändikavereiden kuullen. Mutta en sillä hetkellä välittänyt. Paiskasin vaan auton oven kiinni ja läksin kävelemään. On morkkis. Ja ei ole. Vaikkei mieheni ole ollut viime aikoina maailman paras avopuoliso, en ole ollut minäkään. Vika ei ole ollut koskaan vain toisessa, vaan molemmissa. Tiedän että minun pitäisi muuttua, vaadin samaa mieheltäni niin minunki pitäisi tehdä samoin. Mun usko alkaa loppua, itseeni, häneen ja kaikista pahinta - meihin. Mielessäni on käynyt että kykenisinkö pettämään? Olen ajatellut myös aikaisempia seksikokemuksiani. Ja aina kamala olo näiden ajatusten jälkeen. En ole kyennyt masturboimaankaan, ja aikaisemmin nautin siitä että ajattelin miestäni ja hyväilin itseäni. 

Koen olevani helvetin ruma. Läski ja iljettävä. Varmaan nyt kaikki sanotte mielessäne : "Laihduta!" Mieheni ei ole koskaan kommentoinut mitenkään kokoani, ainakaan negatiivisessa mielessä. Mutta tämä viime kuukauden seksittömyys ja läheisyyden vaje alkaa väkisin tuntumaan siltä, ettei hän halua minua.Eikä rakasta minua. Ehkä lähdin tälle keikalle vaan siksi, että voisin vahtia että nappaako hän täältä jonkun kauniimman, laihemman muijan? 

Helvetti että olen itsekäs. Järkyttävää tajuta se. Olen itsekäs, ruma ja lihava lehmä.