Sain blogiini ensimmäisen kommentin! Siitä tuli todella, todella hyvä mieli! Kiitos sinulle, joka sen lähetit! Mutta olin niin tohkeissani, että vahingossa poistin sen kommentin! Tuli ihan hirveä morkkis! Eli sinä, joka kirjoitit sen ihanan kommentin, en poistanut sitä tahallani vaan inhimillisen vahingon takia. Annoit minulle todella hyvä mielen kirjoittamalla, kiitos <3

Olen ollut nyt pari päivää kipeä. En ole päässyt liikkumaan ja on hirveä olo... Ahdistaa laittaa yhtään mitään suuhunsa kun pelkää lihovansa niin paljon! Vaikka olevinaan yritän syödä terveellisesti. Aloin eilen pitämään ruokapäiväkirjaa, että jos se helpottaisi ja voisi seurata konkreettisemmin mitä syö ja miten syöminen kehittyy. Mun on välteltävä kokkiohjelmia, koska niitä katsoessa tulee nälkä ja alkaa tehdä mieli epäterveellistä ruokaa ja herkkuja. Käykö teille samoin?

Mieheni kävi eilen lenkillä! Olin todella onnellinen! Hän ei ole 1.5 kuukauteen tehnyt töiden jälkeen yhtään mitään. Hän yleensä treenaa 2 kertaa viikossa, mutta sekin on jäänyt väsymyksen ja ilmeisesti ahdistuksenkin takia. Eilen hän kävi koiran kanssa hölkkäämässä ja oli huomattavasti pirteämpi tullessaan takaisin. Kävimme saunassa ja katsoimme elokuvia. Levon kannalta tosiaan otimme koko viikonlopun, minä kipeä ja hän väsynyt. Puhuimme psykologille soittamisesta, sillä ennen hänen väsymyksensä ei ole kestänyt näin kauaa. Olen ollut huolissani ja ottanut asioita todella herkästi itseeni. Kysyin taas eilen, rakastaako hän minua todella. Hänellä varmaan menee hermot kaikkeen tuollaiseen. Mutta joka kerta hän vastaa sillä samalla suoloisella äänellään ja välittävällä katseellaan, että hän rakastaa. Juuri tällaisena kuin olen. Asia on, että tällä hetkellä se olen minä joka ei rakasta itseään. Inhoan suorastaan. En pelkästään painoni, vaan sairauteni takia... Masennuksen, ahdistus- ja paniikkihäiriön. Tämä viimeiset 1.5 kuukautta on ollut meillä vaikeaa, koska molemmat ovat olleet alamaissa emmekä ole kyenneet tukemaan toisiamme tarvitsemallamme tavalla. Mieheni kuitenkin sanoo aina, että tästä noustaan, tämä on väliaikaista, ollaan kärsivällisiä, kaikki on hyvin. Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta, se on tällä hetkellä tärkeintä.

Isä tuli taas käymään. Ilmeisesti hän on todella huolissaan, sillä välimatkaa meillä on kuitenkin 170km. Hän toi minulle toiset lenkkarit, vettä pitävät, että voin huoletta kävellä märillä keleillä. Laitoin kanankoivet uuniin, otin nahkat pois sillä ne ovat kunnon kaloripesiä! Pistin vuokaan paljon valkosipulia, mausteita ja lohkoin kolme isoa porkkanaa. Eilen tein salaattia, niin sitä sitten siihen kylkeen vielä. Kasviksien syöminen ei ole minulle ongelma, tykkään niistä tosi paljon. Sokeri on se ongelma. Eilenkin teki mieli makeaa, silloin aina kiristää hermoja. Mutta selvisin, ja on selvittävä vielä pitkään! Yritän karsia mahdollisimman paljon  turhia hiilareita pois. Täytyisi ostaa vaaka, että voisi seurata edistymistä ja juhlia jokaista menetettyä kiloa. Tästä on kuitenkin suunta vain alaspäin (niinku kiloissa, toivottavasti!) Aion puhua terapiassa tästä ja mahdollisesta ahmimishäiriöstä avoimesti ja tsempparille myös. Toivottavasti se tapaaminen tosiaan onnistuu!

Kertokaa jos teillä on samantyyppisiä kokemuksia? Miten olette selviytyneet?