Kävin pyörähtämässä ystäväni luona toisella paikkakunnalla, jossa itse ennen asuin, aivan extempore. Mies lupasi vahtia koiraa, joten minä pääsin pitkästä aikaa tapaamaan ystävääni. Oli ihana nähdä häntä, sitä tuntee olevansa niin eri tavalla elossa kun saa olla ystäviensä seurassa, jotka ovat olleet elämässäni vuosikaudet. Teimme hänen kanssaan kotitreenini, olin aikaisemmin päivällä ennen terapiaa käynyt ostamassa tsempparin neuvosta 5 kg painot ja voi tsiisös miten paljon ne toivat lisätehoa siihen treeniin. Ihme kyllä, seuraavana aamuna ei paikkoja kolottanut, venyttely taitaa olla aika ihme juttu.

Lähdin ystäväni mukana töihin, hän on hevostenhoitaja. Aikoinaan kun olin sairaslomalla, kävin paljon hoitamassa heppoja kyseisellä tallilla, ihan oman aikani kuluksi ja hevosethan on todella terapeuttisia! Vein hepoja ulos, vaihdoin vesiä, harjasin ja paijasin ja kuvailin, kuten yleensä. Ehdin myös moikkaamaan paria muutakin hyvää ystävää. Iltapäivällä menimme käyttämään koiria ulkona, koko päivälle tuli siis sopivasti hyvää hyötyliikuntaa ja ruokavaliossa pysyin täysin. Illalla kävimme saunassa.

Illan kulkua varjosti kuitenkin se, etten saanut miestäni puhelimen päähän. Minusta tulee aivan hysteerinen, jos hän ei vastaa. Se on ehkä tyhmää ja idioottimaista, mutta mielessäni alkaa vilistä kaiken maailman kauhukuvia ja huolestun todella, todella pahasti. Yritin soittaa hänelle monta tuntia, mutta ei vastausta. Järki sanoi, että hän on laittanut puhelimen äänettömälle, mutta sairas mieleni väitti kovasti kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Olin myös huolissani koirastani, entä jos hänellekin on tapahtunut jotain. Otin rauhoittavan, sillä muuten en olisi pystynyt nukkumaan. Luotin siihen että kun mies menee nukkumaan, hän katsoo puhelintaan ja soittaa. Heräsin puoli neljän aikaan vessakäynnille, eikä puhelimeen ollut tullut mitään. Minut valtasi aivan järkyttävä kauhu. En pystynyt enää nukkumaan. Pyörin sängyssä ja lopulta nousin, heitin vaatteet niskaan ja päätin lähteä. Minua hävetti kovasti mennä herättämään ystäväni sekoilujeni takia keskellä yötä, että lähden tästä ajamaan kotiin kun en tiedä missä mies on. Naurettavaa, mutta se pelko oli minulle niin totta. Hän kuitenkin ymmärsi täysin. Ajelin kovaa vauhtia mökille, ja olisin varmasti saanut sakot. Pelkäsin koko matkan ja tuntui että aika sekä kilometrit matelevat. En pystynyt edes itkemään. Sitten saavuin mökin pihaan ja mieheni auto oli pihassa, helpotuksen tunne valtasi mielen, mutta olin vihainen. Paukutin ovea ja hän tuli avaamaan silmät unisina. Olin niin onnellinen nähdessäni koirani, mutta tunsin todella kovaa suuttumusta miestäni kohtaan. Koin, ettei hän välitä paskan vertaa missä olen tai mitä teen, ettei voi vaivautua vastaamaan puhelimeen tai soittamaan, että miten minulla on mennyt. Aamulla hän pyysi anteeksi, mutta emme ole puhuneet tästä vielä sen enempää ja se minun on pakko tehdä. Tunnen itseni todella katkeraksi ja inhoan tätä tunnetta, kun luulen ettei hän välitä eikä rakasta. Minun mielestä kuitenkin ilmoittaminen on ihan normaalia kun puoliso on toisella paikkakunnalla, minä ainakin haluaisin soitella kerran päivässä ja kuulla toisen äänen. Sillä vaikka minulla oli todella hauskaa, oli kuitenkin ikävä. En tiedä mikä siinä on niin vaikeaa tajuta, että ikävöin ja ennen kaikkea huolehdin.

No, se siitä. Elämä jatkuu ja tämä asia saadaan varmasti sovittua. Tänään ajattelin tehdä pitkän lenkin ja huomenna taas kotitreenin. Pt teki siitä hieman rankemman nyt, jännittää miten jaksan sen tehdä. Laitetaanpa loppuun vielä keventävä kuva maanantai- illallta. Olin haravoimassa ulkona ja taivaalla näkyi muutama kaunis, vaaleanpunainen pilvi.