Nyt kun pitäisi vuodattaa, niin miksi se tuntuu niin helvetin vaikealta. Ahdistaako minua enemmän se että kuinka moni lukee tämän, vai se että lukeeko kukaan? Ikinä. Kyllä, muiden mielipiteillä on väliä, ainakin minulle. Ehkä olen naiivi. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että aika moni välittää siitä mitä ihmiset heistä ajattelevat. Siltikin, en aio muuttaa itseäni toisten ja heidän mielipiteidensä vuoksi. Aion olla minä, sillä kyllä minuakin rakastetaan juuri tällaisena. Vuosi sitten, en olisi uskonut sanovani tuota ääneen. Vuosi sitten, en olisi uskonut koko lauseeseen.

Viimeisen 12 kk aikana olen saanut paljon. Uusia ihania ystäviä, taiteellista oppia, ihanan miehen jonka kanssa muutimme yhteen. Aluksi asuimme eri paikkakunnilla ja näimme vain vknloppuisin ja se oli minulle raskasta. Ilman koulua ja ihania ystäviä en olisi jaksanut erossa olemista. Sitten keväällä viimein muutimme yhteen ja arki on lähtenyt sujumaan hyvin. On ihanaa kun ei tarvitse enää ikävöidä. Ei se joka päivä ruusuista ole, mutta kenelläpä olisi. Yhteenmuuton jälkeen olen kuitenkin tiettyjen asioiden takia vaipunut ajoittain synkkyyteen. 1. En päässyt opiskelemaan, enkä tule kyseiseen kouluun pääsemäänkään koska pisteeni eivät tule riittämään sinne. Rouva puhelimessa osasi ilmoittaa tämän asian minulle erittäin epäystävällisesti. 2. En saa töitä. Olin vuoden sairaslomalla vakavan masennuksen takia ja nyt kun olisin valmis töihin, niitä ei saa. Ei tietysti tämä kaupunkikaan ole helpoin mahdollinen työnsaantiin. 3. Olen menettänyt taiteellisen itsetuntoni. Koulun jälkeen minulle tuli yksi tilaustyö, johon en ollut kovin tyytyväinen itse, siis omaan tuotokseeni. En päässyt vuosinäyttelyyn ja taidepiireihin on helvetin hankala päästä. 4. Olen yksinäinen. Kaikki rakkaimmat ja läheisimmät ystävät ovat vähintään 100km päässä. On netti ja on puhelimet, mutta tiedätte varmasti ettei se ole sama asia. Olen tutustunut mieheni kautta täällä pariin tyyppiin, mutta en luota kovin helposti uusiin ihmisiin. (Ja kyllä, olen tehnyt töitä kaikkien noiden asioiden eteen. En ole vain maannut kotona ja odotellut että joku muu tekisi asiat minun puolestani. Mutta kerta toisensa jälkeen, tulee paskaa niskaan.)

Suoraan sanottuna, en luota täysin vielä omaan mieheenikään. Tiedän. Ajattelette varmasti, että miksi helvetissä olet muuttanut sellaisen ihmisen kanssa yhteen, johon et täysin luota? Rakastan kuitenkin, paljon, ja joka päivä opettelen luottamaan entistä enemmän. Takapakkeja on tullut tietyissä tilanteissa, mutta puhumalla niistäkin on selvitty. Menneisyyteni vuoksi minun on hankala luottaa ihmisiin, varsinkin miehiin. Koulukiusattu, seksuaalisesti hyväksikäytetty, hylätty, satutettu. Siihen vielä päälle paska isäsuhde. No, varmasti monet ovat kokeneet pahempaakin, mutta helvetti.. on minullakin yhtälailla oikeus sanoa ääneen mikä tuntuu pahalta. Ei, en todellakaan ole täydellinen. Mutta rakastan miestäni erittäin paljon, ja toivon että vietämme loppuelämämme yhdessä.

Lainasin kirjastosta Dalai Laman "Sydämeni ajatuksia". Minä veikkaan että se on hyvä kirja. Lainasin myös muutaman taidekirjan,  jos saisin inspikseni takaisin. Näitä kuolleita kausia tulee, se on fakta. Kun on herkkä ja taiteilija siihen päälle, niin tuloksena on kyllä hankala ihminen. Oliko se Picasso joka sanoi jotenkin näin että, kuusi vuotiaana hän yritti piirtää kuin aikuiset ja viimein kun hän oli aikuinen ja taiteilija, hän yritti piirtää kuin kuusi vuotias.

Olisi ihana päästä muutamaksi päiväksi jonnekin kauas sivistyksestä. Paikkaan, jossa voisi rentoutua ihan täysin. Meditoida jopa. Osaisikohan sitä? Miten hitossa tämmösen pyörremyrskypään voisi tyhjentää ajatuksista? Miehen suvulla on kyllä mökki tässä lähellä, mutta siellä usein on muita, joten siellä ei saisi olla rauhassa. Muutamme kyllä sinne joksikin aikaa, kun syksyllä asuntoomme tulee putkiremontti. Sitä odotan kovasti. Oisi ihanaa päästä Norjan vuonoille... Ystävä sanoi, että minun ei pitäisi stressata tästä, että vain olen. Työttömyydestä. Mutta valitettavasti olen niin keskeneräinen ihminen, että stressaan siitä väkisin. Pelkään että taannun uudestaan masennuksen tasolle, kun ei ole kunnon rutiinia. Ja toinen asia, mikä tässä olemisessa ja työttömyydessä stressaa on fucking raha. Sitä ei ole paljon. Kuulostan ehkä materialistilta, mutta laskujen ym jälkeen ei jää paljon rahaa ruokaan. Enkä voi nyysiä miehen rahapussista kaksikymppisiä, että haluanpa nyt lähteä vähän meditoimaan Tiibetin ylängöille. Tietysti minun pitäisi osata tehdä omasta kodistamme sellainen paikka, jossa rauhottua ja meditoida. Miten ihmeessä onnistun?!

What the hell is wrong with me? Olenko vain lapsellinen tyttö, joka ei osaa elää valittamatta?

Olen ollut onnellinen, hyvinkin onnellinen. Olen onnellinen edelleen. Minun elämässäni on paljon hyviä asioita, joista olen kiitollinen. Mutta koska en halua kaataa kaikkia pieniä murheitani mieheni niskaan, minun on pakko saada vuodattaa täällä. Jos teitä ärsyttää se, älkää lukeko. Mutta jos teillä on samanlaisia kokemuksia, niin lähettäkää kommenttia!