Minä oon helvetin hyvä kaivamaan itselleni sudenkuoppia eli niin sanotusti laittamaan lusikkani väärään soppaan. Tai siltä nyt ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Musiikki on ollut mulle tärkeä asia vuosikaudet ja rupesin miettimään, että pitäisikö alkaa harrastamaan taas bänditoimintaa. Muutama vuosi sitten olin toisena laulajana eräässä metallibändissä. Suurin syy kuitenkin, miksi ajattelin tätä, oli se että saisin tekemistä ja uusia kavereita. Laitoin ilmoituksen että haen bändiä, ja suureksi yllätyksekseni sain siihen melkein heti vastauksen. Innostuin. Ja materiaali kuulosti hyvältä.

Nyt kun pitäisi itse laittaa ääninäyte, olen ihan paskana. Kärsin esiintymiskammosta, jonka rehellisesti ilmoituksessani kerroin. Olisin nauhoittanut näytteen tässä kotona, mutta koska mieheni oli kuuntelemassa, menin ihan jäihin. En tajua, sillä olen laulanut usein hänen kuullensa, suurimmaksi osaksi kylläkin hänen kanssaan. Ehkä jännitän sitä, kun hän on OIKEASTI musikaalinen ja lahjakas. Soittaa bändissä ja on keikkaillut vuosikaudet.

Minulta puuttuu itsevarmuus ja olen helvetin itsekriittinen. En kestä pienintäkään virhettä laulussani. Tai monessa muussakaan asiassa. Voisin sanoa olevani jonkintasoinen perfektionisti. Ja siihen kun ynnää itsevarmuuden puuttumisen, ei voi tulla kovinkaan järkevää yhtälöä. En tiedä kuinka kauan vielä saan odotella yhteydenottoa psykiatriselta osastolta. Toukokuussa pyysin laittamaan minun paperit tänne menemään edellisestä paikasta ja vasta muutama päivä sitten ne olivat tulleet perille. Soitin siis kyseiseen paikkaan. Vielä kestää parisen viikkoa että ne käsittelee sen ja sitten saan arviointi ajan. Eli ajan, jossa arvioidaan avun tarve. Perhana jos ne ajattelee etten minä tarvitse sitä. Sillon oon kusessa.

Se että minulla ei ole pahemmin päivällä tekemistä ja kaverien puute on suuri, saa mun hermot aika ajoin kireälle ja mielen pahaksi. Kun ei ole töitä eikä opiskelupaikkaa, on hankala tutustua uusiin ihmisiin uudella paikkakunnalla. Välillä tuntuu että seinät tulevat kohti ja puristavat minut kasaan. Auringonvalo vain vituttaa. Odotan vain miestä töistä kotiin ja olen ihan hepakassa kun hän tulee. Mutta tietenkin, hän haluaa ottaa rennosti työpäivän jälkeen. Eli lähinnä katsella telkkaria. Että siinäpä se ilta sittä menee... Joskus nautin siitä ja joskus se vaan vituttaa, vituttaa niin saatanasti. Käyn kyllä muutamina päivinä kirppareilla, kaupungissa, näyttelyissä, kirjastossa. Mutta ei niitäkään voi joka päivä tehdä. Ei ne näyttelyt, kirpparituotteet, kirjat ja kaupat päivässä vaihdu. Ja mitä sitä ostaa jos ei ole rahaa. Eikä kaikkea ole aina kiva tehdä yksin.

Kaipaan ystäviäni.

Onneksi viikonloppuna nään monia, kun lähdetään reissuun. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Minulla on oikeasti aivan ihania, korvaamattomia ystäviä, joista olen todella kiitollinen. Ajattelin huomenna väkerrellä kortteja ja lähetän niitä postissa.

Millähän tän pahan mielen ja levottomuuden sais tällä kertaa loppumaan.

Ei edes itketä, että voisi nyyhkyttää itsensä väsyksiin.