Sain eilen illalla järkyttävän ahdistuskohtauksen ja paniikkikohtauksen. Veikkaan että se lähti liikkeelle tästä terveyteen ja liikuntaan kohdistuvasta paineesta. Ja sitten aloin miettimään minun ja mieheni suhdetta, sitä kuinka väsynyt hän on ja kuinka vähälle läheisyys ja seksi on jäänyt. Itkin taas. Vaikka olen luvannut ymmärtää. Mutta en voi sille mitään, että se sattuu kun hänen mielenkiintonsa ei kohdistu mihinkään, ei edes minuun. Ja hän sanoi eilen, että kokee omalla tavallaan paineita siitä, kun minulla ei ole mitään muuta täällä kuin hänet. Mutta korjasi, että se tuntuu hänestä pahalta, ettei minulla ole kavereita joiden kanssa tehdä asioita, kun hän ei nyt itse jaksa. Täällä mökillä minua ei ole haitannut ollenkaan ettei minulla ole kavereita tässä kaupungissa, ainakaan niin paljon, koska viihdyn täällä aika hyvin ja minulla on inspistä tehdä taidejuttuja. En tiennyt mitä ajatella. Tuntui vaan pahalta, kaikki. Menin ulos tupakalle veitsi mukanani. En uskaltanut viillellä käteeni, sillä tiesin että isä tulee käymään. Viiltelin siis jalkaani, sillä sen saan helpommin peittoon kuin käden. Minun oli pakko saada se kipu pois sisältä, mutta ei se helpottanut paskaakaan. Minä en tiedä miten osaan olla näin typerä kun sorruin taas viiltelyyn vuosien jälkeen.

Kun menimme sänkyyn en pystynyt edes lukemaan, pidättelin vain itkua ja ajatusten vuoristorata rullasi päässäni älytöntä vauhtia. Oli vaikea saada mistään kiinni. Sitten se iski - paniikkikohtaus. Kroppani vääntelehti ja kramppasi, itkin holtittomasti ja huusin. Tunsin älytöntä epätoivoa. Aina aikaisemmin kohtauksen tullessa mieheni on sulkenut minut syliinsä, nyt hän vain luki kirjaansa ja sanoi että rauhoitu, mun on saatava unta että jaksan mennä töihin. Se sattui aivan helvetisti, tuntui siltä ettei hän välitä. Vaikka tiesin jo silloin ja varsinkin nyt, että ihminen joka on itse väsynyt ja alamaissa ei jaksa tukea toista samalla tavalla kuin terveenä. Olin ottanut rauhoittavan jo aikaisemmin mutta kohtaus tuntui kestävän ikuisuuden.

Aamulla rukoilin mieheltäni ettei hän jättäisi minua. Hän sanoi ettei sellainen ole käynyt mielessäkään. Hänellä on paljon positiivisempi elämänasenne kuin minulla. Hän sanoi että kaikki kääntyy hyväksi kun olemme kärsivällisiä. Minä taas stressaan kaikesta ja olen pessimistinen. Pelkään että tämä parisuhde muuttuu hoitosuhteeksi, tai jos molemmat uimme syvissä vesissä emme jaksa pelastaa toista hukkumasta.. niin hukumme molemmat ja eroamme. Pelkään sitä niin helvetisti. Se pieni naiivi tyttö sisälläni toivoisi vain, että elämä olisi kuin rakkauselokuvasta. Masentuneena ja ahdistuneena on todella vaikea kestää minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Ja huonolla itsetunnolla on vaikea ottaa vastaan lause " minua ei kiinnosta eikä haluta mikään". Se kääntyy suoraan haukkumiseksi ja "minä en halua sua yhtään" lauseeksi. Ihan kuin olisi taas lapsi ja kuuntelisi koulu"kavereiden" ja isän haukkumista. Mutta minun pitäisi vain kestää ja luottaa toisen rakkauteen. Antaa tilaa ja yrittää eheyttää itseäni muuten. Voi Luoja että se tuntuu vaikealta.

Isä kävi tänään täällä mökillä kylässä. Oli kiva nähdä sitä. Vaikka en koe hänen kanssaan samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin äidin, ovat välimme paljon paremmat kuin aikaisemmin. Ja tiedän hänen rakastavan minua, joskus hän vaan näyttää sen väärällä tavalla. Tänään hän osti minulle uudet lenkkarit ja urheilupaidan sitä varten, että voin alkaa lenkkeillä kunnolla. Hän kyllä kannustaa, mutta sanoo myös että miksi olen niin laiska etten ole saanut koskaan aikaiseksi laihduttaa ja että miksi olen aina jättänyt kaiken kesken. Tiedän että homma on niin, että hän välittää mutta ei vaan osaa sanoa aina asioita oikein. Ja minä herkkänä otan kaiken omaan nahkaani. Mutta olin todella kiitollinen lenkkareista ja paidasta, toivottavasti niille tulisi paljon käyttöä ja olisin kohta terveempi ihminen. Ostin myös vitamiineja ja möllereitä. Heitettiin isän kanssa tikkaa ja korista, pelattiin myös petanqueta ja mölkkyä. Siinä tuli kivasti leikkimielistä liikuntaa samalla ja oli kiva kun oli isän kanssa yhteistä tekemistä. En pystynyt sanomaan isälle sitä, että minut ehkä laitetaan pian sairaslomalle, mutta kerroin että aloitan terapian ja että olen voinut huonommin kuin keväällä. On se edes jotain. Yritän käydä tänään uudestaan lenkillä. Ei, en yritä, vaan KÄYN! Katsotaan pitääkö tehdä taas vitutusavautuminen.