En pystynyt eilen miettimään mitään muuta kuin ruokaa. Hirveä stressi siitä mitä saa ja mitä ei saa syödä ja siihen päälle vielä hetkittäinen, aivan järkyttävä makean himo. Minun oli pakko avautua miehelleni riippuvuudestani sokeriin ja tunnesyömisestäni. Olen syönyt suruuni ja ahdistukseeni niin kauan kuin muistan, koulukiusausajoilta lähtien. Siitä tuli sokerikoukku, on tuntunut siltä etten pärjää päivääkään ilman sokeria, eritoten herkkuja. Olen viime aikoina ollut todella hyvä huijaamaan itseäni, aloitin karkki ja suklaalakon kesällä mutta koska minun oli saatava sokeri jostain aloin syömään kahvileipiä ja vanukkaita. Ne olivat "sallittuja" koska eivät olleet karkkia. Niinku haloo saatana!! Ei tarvitse olla surua että tarvitsen sokeria, mutta pahan mielen sattuessa ahmin kaiken mahdollisen suuhuni. Makeat herkut sekä rasvaisen roskaruuan. Rakastan ruokaa ja eri makuja mutta "tarpeeni" saada kaikkea epäterveellistä mahdollisimman paljon (yleensä ähkyyn asti) on ollut sairaalloinen. Eilen tosiaan mietin vain ruokaa ja sitä että onko minulla nälkä vai haluanko vain napostella kuten yleensä, pohjattomaan vatsaani. Söin mielestäni terveellisesti ja kasvisvoittoisesti, mutta silti mietin koko ajan että syönkö liikaa, lihonko? Makeanhimo raastoi hermoja. Oli ihan hirveä olo. Oloa pahensi se,kun tiesin etten pääsisi lenkille. Kurkkuni on kamalan kipeä enkä halua sairastuttaa itseäni enempää. Olin epätoivoinen.

Ostin toissapäivänä Fit, ja Fit - laihdu lehdet. Siellä oli tosi paljon hyödyllisiä artikkeleita. Luin ahmimishäiriöstä sen jälkeen kun olin avautunut miehelleni ongelmistani. Artikkeli oli kuin suoraan minun suustani. Onko minulla ahmimishäiriö? Siellä oli kysymyksiä joihin piti vastata kyllä tai ei, jos vastasi kolmeen kyllä on mahdollista että sairastaa ahmimishäiriötä. Vastasin kahdeksaan kysymykseen kyllä. Ajattelin puhua tästä ensi viikolla sekä terapiassa että tsempparin kanssa. Minun on saatava tämä kuriin, muuten laihduttaminen on paljon vaikeampaa.

Toinen hyödyllinen artikkeli oli sokerista, lähinnä sokerin korvaamisesta. Olin jo aikaisemmin kuullut Steviasta, mutta jotenkin se on vaan.. hmm "slipped my mind". Ja jotenkin minulla oli sellainen muistikuva ollut että se on samanlaista kuin jokin canderell, huijausta. Mutta artikkelista kävi ilmi että se on tosiaan kasvipohjainen ja TÄYSIN kaloriton ja hiilihydraatiton! En ollut uskoa sitä. Pakko oli tarkistaa kaupassa että onko tämä totta, ja olihan se! Nolla arvot.

Lehdessä oli paljon hyödyllistä tietoa, välillä luin innoissani ja välillä ahdistuksen vallassa. Odotan kovasti tsempparin tapaamista, on paljon asioita joista haluan hänen kanssaan jutella. Toivottavasti tapaaminen tosiaan onnistuu jo ensi viikolla.

Söin aamupalaksi ruisleivän juustolla ja tomaatilla, desin maitoa, kupin kahvia sekä puoli purkkia rahkaa marjojen kera, makeutettuna stevialla. Se maistui aivan normaalilta, siis aivan kuin sokerilla makeutetulta! Amazing! Uusi lempituotteeni. Onhan se tyyristä, mutta rahan arvoista. Olo on tällä hetkellä todella kylläinen, ei ähky, mutta siis kylläinen. Rahkaa ilmeisesti tosiaan kannattaa syödä, siinä on paljon protskua, vähän hiilareita ja täyttää! Lehdessä oli että pitäisi syödä 3-4 tunnin välein. Se tuntui jännältä, pitää vahtia tosi tarkkaan kaloreita ettei syö liikaa kun pitää syödä noin usein. Mutta se on loogisesti ajateltuna järkevää. Keho saa koko ajan hyvää polttoainetta, eikä tule sitä sudennälkää jonka takia ahmisi sitten älyttömät määrät rasvaista ja epäterveellistä ruokaa.

Kävin eilen aamuna vaa'alla anoppilassa. Minun oli kohdattava lukemat, jotta voisin seurata edistymistäni. Aamupaino oli 117.8 kg. Painan 18 kiloa enemmän kuin mieheni, ja hän on 194cm pitkä, eli täysin normaalipainoinen ja hänellä on suht paljon lihasta sillä hän käy salilla ja nyrkkeilytreeneissä. Minä olen 160 cm pitkä.. olen siis sairaalloisen ylipainoinen. Jotta olisin normaalipainoinen, minun pitäisi pudottaa puolet painostani. Kannan siis kahden ihmisen painoa! Herrajumala... Olo on epätoivoinen... Vaikka moni on onnistunut suuremmassakin painonpudotusurakassa, tuntuu siltä että kuinka itse voin onnistua? Pelottaa ja ahdistaa. Yhdessä edellisessä postauksessa sanoin, että haluaisin laihtua kokoon 40/42, mutta riittääkö se? En tiedä. Tuntuu ettei päähäni mahdu tällä hetkellä mitään muuta kuin tuo suuri numero ja laihduttaminen. Tarvitsen apua... Todella paljon apua. (Tämä oli muuten iso asia minulle kertoa julkisesti painoni, en ole tehnyt sitä vuosikausiin...)

Mieheni lupasi tukea minua. Hän myös sanoi että rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, mutta kannustaa minua jos haluan muuttaa elämäntapojani. Kirjoitin myös naamakirjassa eräälle tutulleni, joka on nyt laihduttanut reilusta 90kg about 60kg. Juttelimme ja hänellä oli pitkälti samoja dilemmoja kuin minulla, hänkin lupasi olla tukenani ja kannustaa. Tuntui hyvältä. Sillä tukea ja kannustusta tarvitsen ja paljon. Toivottavasti tämä tauti loppuisi pian että pääsisin liikkumaan. Ahdistaa syödä kun ei kuluta mitään, vaikka olenkin syönyt paljon vähemmän ja terveellisemmin.

Ei pitäisi ajatella sitä, kuinka kauan tämä projekti tulee kestämään, se alkaa ahdistaa. Pitäisi ajatella vaan kivoja ja positiivisia asioita ja hurrata jokaisesta pudotetusta kilosta. Jos teillä on samantyyppisiä kokemuksia, neuvoja otetaan vastaan!